Goodbye Smithers

Wow. Niin se on menny 10 kk Smithersissä. Toivon että joskus tulee laitettua pläjäys kuvia ja kirjotettua parista viimesestä viikosta enemmänkin, just nyt ei oikein tunnu siltä että riittäis voimavarat siihen. On ollut todella kiirettä ja nyt on sitten aika pysähtyä hetkeksi. Olo on tosi tyhjä ja matkalaukut täysiä. Meidän vaaka on huono niin on vaikee sanoa että onko nuo nyt sitten liian painavia vai ei. Vähän toivoisin että ei, koska ei se paljosta ainakaan mee yli, mutta hinta kyllä nousis...

Huone näyttää sitä kuin sitä remontoitaisiin, kaikki on tyhjillään. Kyllähän siinä aikansa meni saada kaikki tyhjennettyä, mutta tässä sitä ollaan. Pakkaaminen oli ihan okei suurimmilta osin, mutta mulla oli seinät täynnä kuvia, ja niiden pakkaaminen oli vaikein pala. Muisto kerrallaan piti ottaa pois näkyviltä ja pistää talteen odottamaan että ripustan ne uudelleen.

Seitsemän tuntia ennen kuin lähdetään lentokentälle, pitäis mennä nukkumaan. Halusin vaan tänne vielä kirjottaa viime hetken tunnelmia. Tosi outoa kun muistan sen kun eilisen päivän kun vietin viimestää iltaa kotona, pakkaukset saatiin valmiiks iltamyöhällä ja sitten halusin vielä jotain tulla tänne kirjottamaan ennen lähtöä. (se on tässä) Tavallaan oli tosi samanlainen olo kun nyt, mutta tavallaan jotenkin täysin erilainen. Minäkin oon muuttunut aika paljon tän vuoden aikana. Silloin pistin otsikos 'How lucky I am to have something that makes saying goodbye so hard' ja edelleen tarkoitan sitä, nyt vaan eri tavalla.

Ei vaan pysty uskomaan että tää ois niinkun tässä.. Ei pieni mieli ymmärrä. :) Huolimatta kaikesta siitä sekamelskasta mikä sisällä velloo tällä hetkellä, päälimmäisenä on kumminkin kiitollinen olo siitä että tämmösen mahdollisuuden oon saanut, ja päivääkään en vaihtaisi pois. Jos jotain pitäis kertoa mitä oon oppinut tänä vuonna, sanoisin varmaan että suurin juttu on se että on oppinu luottamaan Jumalaan ja Hänen suunnitelmiinsa. Aika monta kertaa oon tänkin vuoden aikana miettiny että mitä ihmettä tapahtuu ja mikä järki tässäkin nyt oli, mutta nyt kun kattoo koko vuotta taakse päin, niin sitä näkee että kaikki meni just niinkun pitkin ja Isä piti huolen joka hetki. Se auttaa jatkossakin ihan kaikissa pienissäkin asioissa kun oppii luottamaan.

Multa kysyttiin toissapäivänä että sainko tältä vuodelta kaiken mitä toivoin, ja totesin että kyllä sain. Mietin jälkikäteen että sain kyllä paljon enemmänkin. Kaikki oli vaan just sopivaa mulle. Tai siis esim. hostit, Smithers... eihän se nyt tietenkään aina ole ruusuilla tanssimista ollut, mutta en vaihtais tätä paikkaa tai perhettä tai kavereita tai tätä vuotta mihinkään, koska kaikki oli täydellistä just minulle.

Huomenna siis lento lähtee 9.55 kohti Vancouveria. Siellä vietän seuraavat kolme ja puoli viikkoa perheessä (ystävien ystäviä) jossa äiti on suomalais-kanadalainen ja isä britti. Heillä on kaksi lasta, ja kolmas on tuloillaan nyt heinäkuussa! :) Siellä oon siis vähän niinkun aupairina tän ajan, ja kotiSuomea kohti matka jatkuu 30. heinäkuuta, päivä synttäreitteni jälkeen. Kuulostaa tosi mahtavalta ja sitä se varmasti tulee olemaankin, mutta just nyt olo on niin ristiriitainen että vähän kaikki stressaa. Eiköhän se siitä sitten kun siellä olen. :)

Dis-moi adieu demain

Elämä liikkuu ei se voi seisahtua, kaikki muuttuu mutta antaa sen muuttua :)

Jen lauloi tän koulun grad ceremonyssa

...I'm so thankful for the moments, so glad I got to know you

Ei vaan saa sanottua sitä kaikkee miltä nyt tuntuu. Olo on liian tyhjä. Ei sillä oo väliä miten hienoa elämä Suomessa taas tulee olemaan, tai mitään muutakaan, ei se muuta sitä tosi asiaa että tää on surullista. On vaikeeta sanoa hyvästit rakkaille ihmisille, ja vaikka onkin kiva kun kaikki muistuttaa mua että "everything will be ok, and just trust in God, he'll always lead you on" niin ei se poista kaikkea ikävää mikä jää. Lohduttaahan se toki silti. Mutta siis, kiitos Jumala, kiitos ystävät ja etenkin perhe joka aina lähetti lisää rahaa kun oli tarvis. Ja kiitos kaikesta muustakin. Kiitos kuuluu myös host-perheelle. Sanoivat että takaisin oon tervetullut milloin vain, heillä saan asustaa jos ja kun tulen käymään. Se on mahtavaa kun sitä oikeesti tän 10 kk aikana on tuntenu olevansa osa perhettä. Kiitos kaikki ystävät täällä, hirmuinen ikävä tulee, mutta nähdäänhän me vielä. Mrs. Barberin sanoin: "No goodbyes, just see you later."

 

Peace out Smithers. I love you and I'll miss you lots!